Mihin vittuun mä ne laitoin?
Olin survonut taas avaimet sellaiseen paikkaan vaatteisiini, että voisi niiden luulla olevan jotakin päivänvalolle sietämätöntä. Kävin taskujani läpi kuin yleinen syyttäjä. Oikeassa housun taskussa lojusi puhelin, pyöränavain ja sytytin. Vasen tasku oli pyhitetty ’Magnum’- merkkiselle kääntöveitselle. Povitaskussa tupakat ja ryppyinen minigrip-pussi, jonka sisällön tarkasta koostumuksesta ja laadusta saattoi olla tietämättömiä mielipiteitä yhtä paljon kuin puhujiakin. Mutta fakta oli, että sitä ei varmaksi todennut kuin Kissalan poikien rikoslaboratorio.
Löytyihän ne! Avaimet olivat kulkeutuneet reikäisen taskuni kautta housun vuoreen, punttiin asti. Yleensä olen hyvinkin tarkka tavaroistani, ja ulkopuoliset saattavat huomata minun tunnustelevan vähän väliä taskujani tarkistaakseni niiden sisältävän kaiken tarvittavan. Jäisillä, sinertävillä näpeilläni saan vielä löydettyä nipusta kotiavaimen.
Jo kerrostalon tuulikaappiin asti saattoi tuoksahtaa muutaman harrastehortonomin kotiprojekti. Eivät ääliöt osanneet tai viitsineet panostaa kunnon ilmanvaihtoon hajun kitkemiseksi. Sen tiesi, että valtion toimesta niistäkin ovista mentiin taas kuukauden päästä läpi, että rytinä käy ja aittaa kaatuu.
Näillä seuduilla oli turha jättää pyörää sille tarkoitettuun säilökellariin. Tai ainakaan haaveilla sitä sieltä löytävänsä jos sinne sen sattui joskus jättämään, oli pyörä lukossa tai ei. Siksi talutankin sen aina asuntoni olohuoneeseen asti. Nyt tosin ei ollut kyseessä minun pyöräni, ja sen luvallinen haltuunotto saattoi olla käsitteenä häilyvä.
Kiinnitän aina huomion oman asuntoni ovelle tultaessa, oikeaan yläreunaan puukolla viillettyyn tekstiin, ”Sweet Home Purola”. Se muistuttaa kahden vuoden takaisesta uudenvuoden aatosta, kun kahdeksan valvotun vuorokauden jälkeinen olotila ei kenties tehnytkään niin hyvää psyykkeelle, kuin itsestä saattoi silloin juhlinnan alkutekijöissä tuntua.
Kämpille päästyäni olohuoneessa vastassa odotti tuttu pirteä porukka. Olivathan nuo jo kolmatta päivää siinä olleet luonani hääräämässä, ja puheenvirtaus oli tauotonta, mutta sulavaa. Haimakaisesta saatoin olla jo vähän huolissani. Sen epäsäännöllisen säännölliset liikkeet, kuten niskojen nykimiset, sormien kouristelut, yli tarkat askeleet ja leuan vääntely aiheutti tuntemattomille vieraille monesti ahdistuksen. Reppana kun ei ikinä suostunut juoda tai aterioida kemikaalikuuriensa aikana. Ei kuulemma eines maistunut, tai ei ravinto uponnut oksentamatta alas. Nivelet huusivat sillä kuivuuttaan kuin kameli saharassa, ja koko mies muuttui neljän, viiden päivän putken jälkeen kalpean siniseksi. Siinä se olkkarin ja keittiön väliä ramppasi levottomuuttaan, ja koitti pitää päätänsä kasassa turhanpäiväisiä puhumalla.
Hain eteisen kaapista työkalut ja ryhdyin olohuoneen lattialla irrottamaan renkaita pyörästä, kunnes hetken kulutta Jonna rupesi tupakointinsa ja tabletti tietokoneensa käytön ohella varovaisesti minulta utelemaan.
Jonna: Kävit sitten uuden pyörän hakemassa?
Minä: Semmosta se on, kun ei porukalla oo maksaa velkojaan. Aletaan pakoilemaan ja valehtelemaan asioita. Nämä hommat voi hoitaa kyllä tällä ikävämmälläkin tavalla. Ihmisillä ei valitettavasti ole kaikilla ns. vastuun motoriikkaa. Sellaiset ahnehtivat usein itselleen materiaa enemmän kuin pystyvät lunastamaan sitä takaisin päin.
Jonna: Tohon sun käteen pitäs joku harso kääriä. Käynkö mä kotoa hakemassa siteen ja tuen? Tai soitanko tohon naapuriin, jos niiltä löytys?
Minä: Anna olla, kyllä tää tästä.
Haimakainen: Veditkö sä sitä Roita ihan kunnolla käkättimeen? Lupasko se maksaa mitään niistä veloistaan rahana tai spägänä? Muistiko se edes sitä lopullista summaa? Ai niin, mä otin tuolta sun jemmasta pienet vedot jos ei haittaa?
”Vitun Haimakainen…”, totesin hiljaa päässäni. Se ei sitten ikinä osannut olla puuttumatta toisten välisiin asioihin. En muutenkaan ollut millään sen sortin keskustelu tuulella, missä kysymysten laatu oli viisi vuotiaan tasolla. Hetken se kyttäsi minua päin ja odotti saavansa vastausta muka sille tärkeisiin asioihin, kunnes huomasi ilmeestäni että parempi olla utelematta yhtään enempää.
Jonna: Ajattelitko sä myydä noi renkaat vanteineen vai laittaa kiinni omaan fillariin?
Sivuutin hetkeksi Jonnankin kysymyksen, kävin keittiössä pesemässä kädet ketjurasvasta ja palasin olkkariin.
Minä: En tiedä. En ole päättänyt.
Käännyin saman tien Haimakaista kohden ja aloitin verbaalisen ojentamisen.
Minä: Haimakainen, ensinnäkin, sä et tunnu oppivan lukuisien saamiesi selkäsaunojen ja ihmisille aiheuttamiesi ongelmien jälkeen, että toi sun uteliaisuus ja väärät kysymykset tulee koitumaan sulle kohtaloksi nopeammin, kuin tuo sun päihderalli. Mä jouduin taas äsken selittämään sun mokailuja tuolla ihmisille, joiden pakkaa sä olet käynyt sekoittamassa! Sitten sä vielä kehtaat mulle puhua itses pussiin ja odotat, että jatkossa autan sua niin kuin ennenkin. Toinen asia; tuo, että sä käyt jo nykyisin mun spägäpussilla, mun poissa ollessa ja ilman mun lupaa, alkaa olemaan jo ihmisyyden ja eläimellisyyden rajamaastossa! Kannattaisko alkaa pikku hlijaa jo rajoittaa tota käyttöä? Ei kaikki jaksa kattoo tota sun heilumista, sekoilua ja vainoilua! Varsinkaan minä tuota sun sekoilua, vitun vieteriukko. Milloin sä edes olet viimeisen kerran syönyt tai juonut mitään? Kohta taas valitat kun pumppu tykyttää, ja sitten pari päivää itket kun ei pameja tai muita rauhoittavia ole käsillä! Haluatko sä kulkea tota samaa reittiä ku broidis, hautaan asti? Eiks elämässä ole mitää muuta perkeleen syytä elää?
Haimakainen käänsi katseensa kohti lattiaan, ja pisti sormet ristiin niskansa taakse. Huomasin kuinka sanomani vihlaisi sen rintaa. Veli siltä joutui mielisairaalaan jo viisi vuotta sitten. Se oli valitettavasti se ensimmäinen varoittava esimerkki meille siitä, mitä pahaa päihteet saa ihmiselle aikaan, kun ei ymmärretä tai sisäistetä niiden sivuvaikutuksista mitään, ja antaudutaan vain sen maksimaalisen dopamiinivirtauksen saavuttamiselle. Haimakaisen veli saattoi syödä 20 ekstaasitablettia päivässä. Siitähän sen pää ymmärtääkseni pamahtikin vihdoin, ja joutui ukko ilmeisesti viimeistä kertaa sitten lataamoon. Olihan sillä ollut jo kaksi edellistä reissua psyykkisellä osastolla samaisista syistä. Velkaantunutkin se oli suuntaan jos toiseen, joten pehmeiden seinien sisällä oli taatusti turvallisin olinpaikka sille. Haimakainen itse ei mielellään veljestään puhunut, vaikka pari kertaa siihen liittyvistä asioista avautuikin. Esimerkiksi siitä, kuinka veljensä ei voi enää tavata omaa perhettä kaukaisempia tuttuja. Saattaisi iso ratas raksahtaa päässä, kun iskisi takaumat vuosien takaa nähdessään jonkun vanhan säätäjäkaverin.
Jonna istui jalat ristissä lattialla, sohvaan nojaten. Tablettiaan se räpläsi, ja ei ollut kuulevinaankaan meidän muun kahden keskeistä asioiden selvittelyä. Jonna oli Haimakaiselle ehdoton ystävä. Ne kaksi olivat keskenään aikamoisia käärmeitä loppujen lopuksi. Päihteissä, rahassa ja kaikessa mahdollisessa niitä hyödyttävissä asioissa nuo kaksi pitivät yhtä. Olivat kuin Bonnie ja Clyde, kumpikin summasi ihmisten kanssa tekemisissä ollessaan aina hyödyn itseään kohtaan.
Mikä sitten saikaan minut viettämään aikaa tuon kaltaisten ihmisten kanssa? No, olen aina suhtautunut jokaiseen yksilöön ihmisenä, jolla on tarinansa ja sydämensä. Persoonana, ihmisenä! Katsomatta ihmisen luonteen oikkuihin, tekoihin ja heistä liikkuvaan yleiskäsitykseen, voi antaa itsellensä paljon kun sulkee suunsa ja istuu kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa. Hiljaisuus on valttia, sillä oppii ymmärtämään paljon missä mennään. Varsinkin tässä kylässä näiden natskuleiden kanssa.
Jonna: Pitäisköhän siellä kaupassa käydä? Tarttis snadisti jotai skruudattavaa ja vitamiineja.
Haimakainen: Mä en lähde ainakaan mihinkään! On niin karmee olo, ja sit mulle iskee kuitenkin joku paranoia päälle siel kaupas. Ei pysty!
Jonna: No jos me tuodaan sulle jotakin, niin syöt ja juot sit kanssa, okei?
Haimakainen: Voin mä aina yrittää, mutta niin kuin tiedät; en mä näissä fiiliksissä, ja tämmösen rännin jälkeen pygee paljon suuhun tunkemaan mitään.
Jonna: No lähetäänkö me sitten käymään kaksistaan?
Minä: Voisitte oikeastaan kyllä alkaa painua pikku hiljaa muille nurkille. Mä ajattelin käydä pitkälleni joksikin aikaa, kun tässä nyt on jo 3 päivää alla tätä valvomista. Suosittelisin sulle Haimakainen ihan samaa!
Jonna: Ok, mä ymmärrän. Kiitti taas seurastas kuitenkin! Sun kanssa on tosi ihana jutella ja viettää aikaa. You know, pääsee aina hitusen pakoon tota muuta seuraa, missä se keskustelun suunta on vähä yks reittistä.
Minä: Ei mitään, kiitos itsellenne kun viihdyitte. Mutta nyt oikeesti mä haluun hetken rauhaa ja unta palloon. Vai mitä Haimakainen?
Haimakainen nyökkää, ja alkaa levottomalla tavalla etsiä tavaroitaan, kuitenkaan siinä kauhean systemaattisesti onnistuen. Ensin hän nostaa tupakat ja sytyttimen pöydältä, jonka jälkeen lähtee eteisestä etsimään takkiaan. Sitten hän palaa olohuoneeseen tupakka huulessa raapien jäseniään nestehukan vuoksi. Lopuksi ojennan Haimakaiselle takin ja klikki kupin, johon olin häntä varten valmiiksi valmistanut seuraavan satsin. Jonna hoputtaa kauppaan lähdössä, ja on itse jo valmiina lähtöön.
Yhtäkkiä puhelimeni soi. Tunnistamaton numero.
Minä: Haloo?
Tule alaovelle, olis vähän neuvoteltavaa.
Minä: Ok.
Puhelu katkeaa. Jonna katsoo kalpeita, pysähtyneitä kasvojani hämmistyneenä.
Jonna: Kuka se oli?
Minä: Kekkosen veljekset haluaa tavata.
Jatkuu jälleen ensi viikolla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti