II : Tapaus Louhela

Ulkoisesti itsevarman näköisenä astelen hissiin. Vilkaisu hissin peiliin kertoo paljon. Rasvaiset pesemättömät kasvot, joita korostaa nihkeä hiki ja tummat silmänaluset. Sydän tykyttää, ja ahdistus valtaa olemusta. Mutta sitä ei pidä näyttää. Pitkä huokaus ulos ja läpsäys kasvoille. ”Skarppaa nyt saatana!”, huudan sisäisesti.

Päätin olla päästämättä Jonnaa ja Haimakaista vielä lähtemään asunnostani ulos tilanteen kannalta. Parempi ettei ainakaan Haimakainen ilmaannu paikalle veljesten eteen eräitten sattuneiden vastoinkäymisien vuoksi. Aina kun näistä kahdesta osittain psykoottisesti sairaista veijareista oli kysymys, sai se jopa muutaman rivipoliisinkin nousemaan varpailleen. 

Nuorempi heistä, Arvo, oli minun ikäinen, monien perhekotien ja tappeluiden kasvattama. Vaalea, lyhyt, vanttera. Purolan kävelevä ydinlataus. Arvo oli jo teinipoikana koheltanut kylillä ahdistavan maineensa, ja jo hyvin varhain hän lähti isojen poikien kuvioihin kaikessa mahdollisessa rikollisessa toiminnassa. Sen rystyt oli kuin yksi iso sinertävä moukari. Niin paljon se oli seiniä ja ihmisiä runnonut. Vaan kyllä Arvo herrasmies oli, asioi hän kenen kanssa tahansa. Mutta auta armias, kun sillä se kieroutunut mieli saattoi sekunnissa oikeuttaa pieksemään vaikka viattoman lapsen.

Vanhempi veljes, Risto, jota Ripaksi kutsuttiin, oli heistä kahdesta hiljaisempi. Ja sitä Ripa tosissaan oli. Harvoin kukaan kuuli sen missään mitään puhuvan. Murahteli enempi ja nyökkäili, jos siltä jotain kysyttiin. Arvo oli aivot, Ripa nyrkkimies. Noin päälle kolmekymppinen Ripa oli istunut 8 vuoden tuomion hakattuaan nyrkkiraudalla kuoliaaksi Roihuvuoressa jonkun paikallisen säätäjän päihdevelan takia. Porukoissa kiersi yhdessä vaiheessa huhu puheita, että Ripa oli tuomionsa jälkeen hetken aikaa pyrkinyt erääseen ulkopaikkakuntalaiseen jengitunnuksia yllään pitävään rikollisryhmittymään jäseneksi, mutta muut jäsenet pitivät Ripaa ”hallitsemattomana”. Se ei paljon käskyjä kuunnellut tai niitä sisäistänyt. Jos asioita olisi voinut hoitaa puhumalla, niin Ripa ei ollut järin kannattava vaihtoehto laittaa asioita hoitamaan sen suhteen. Se pieksi, putsasi uhrin, ja saattoi vielä lähtiessään lyödä puukon pakaraan pystyyn. Joltakin lohjalaiselta narkkaritytöltä se oli saanut HIV tartunnan huhujen mukaan.

Kummallakin oli amfetamiini kuulunut päivittäiseen ruokavalioon teini-iästä asti ja ihmettelinkin usein, miten veljekset pysyivät niin hyvässä kunnossa ruumiillisesti. Ilman sitä myrkkyä he tuskin olisivat kyenneet pysymään niin hyvin liikkeessä ja hoitamaan määrättyjä asioita.

Hissi saapuu kellarikerrokseen ja astun ulos. Aulan ovelle kävellessäni huomaan ovilasien läpi Kekkoset ulkopuolella sauhuttelemassa tupakkaa odottavan näköisinä, painostava ja tuima ilme olemuksessaan. Saavun ulos asti, sytytän tupakan ja laitan kädet takin taskuihin. Otan leveän haara asennon. Vilkaisen kumpaakin veljestä väsyneellä katseella, mutta annan ymmärtää olevani valmis heidän kysymyksiin. Nämä pojat eivät muuten olisi kuin tiedon halusta luonani. Minkä vuoksi muuten nuo kaksi olisivat halunneet tavatan minut? Käännän rinnukset kohti Arvoa.

Minä: Mikäs miehet tänne lennätti?

Arvo: Oikein hyvää syyskuun ehtoota! Hienoa nähä sinutkin vielä tällä seudulla pyörimässä, ettei elämän hurja ratas oo sinuukin vielä saanut taitettua.

Minä: Mikä pahan tappais. Ootteko muuten nähny....? (Arvo keskeyttää)

Arvo: Lopetetaas paskanjauhaminen kun meillä oli nyt ihan asioita, jotka pitää selvittää ja hoitaa. Kerroppas vähän siitä viime kuun keikasta?

Minä: Mikä vitun viime kuun keikka? Ja mikä keikka ikinä olisikaan, niin miksi mä sulle kertoisin yhtään mitään? Eikös me Arvo olla aina lapsesta asti osattu hoitaa nämä hommat niin kuin ihmiset, ja ei olla toistemme asioihin puututtu, ei silmille hypitty? Oletko, Arvo hyvä, unohtanut taas tosi seikat?

Arvo: Nyt on semmonen homma, että se Louhelan keikka missä työ ritsasitte sen timanttiporausverstaan työkaluista syyskuussa eräs kaunis ilta tai yö, sillä ei ole nyt merkitystä milloin, vaan sillä, että ne kamat on palautettava takaisin. Ja me Ripan kanssa sattumoisin satutaan tietämään, että sinä olit yksi siinä mukana olleista. On käynyt ilmi, että tämä firman omistaja on erään meidän hyvän tuttavan sukulaismies. Ja nyt me tässä Ripan kanssa joudutaan pyytämään sinua reppanaa hoitamaan ne takaisin.

Joudun nielaisemaan palan kurkkuuni. Kehoni kertoo jo Kiinaan asti, että Arvon kantama tieto ja syytökset pitävät paikkaansa. Mistä helvetistä ne ovat saaneet siitä murtokeikasta tietää? Eihän meitä ollut kuin kolme ritsaamassa sitä verstasta, joista Haimakainen oli toinen minun lisäksi. Ja suuresta suustaan huolimatta, ei sekään ikinä olisi laulanut sellaisesta sekoiluistaan edes alkuvirttä. Kolmanteen osapuoleen luotin enemmän vielä kuin Haimakaiseen. Kuka vuotaa? Se oli varmaa, että tuo Arvon sepittämä ”firman omistajan sukulaismies” selitys oli pelkästään sen kieroutuneen mielen luomaa peitetarinaa. Mitenhän nuo kaksi olivat tähän koko kuvioon päässeet iskemään jalkansa oven väliin? 

Ymmärsin kyllä olla kyseenalaistamatta Arvon tarinaa. Tilanne olisi todennäköisesti johtanut katastrofaaliseen konfliktiin, ja siinä näytelmässä minä olisin ollut häviäjän roolissa noita kahta kemikaalitäytteistä rupinaamaa vastaan. Kääntöveitsi lepäsi vyötärölläni selän takana vyön alla, mutta se oli vain äärimmäisiä tilanteita varten. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kuin neuvotella tilanne pelastaakseen kaikkien nahat.

Minä: Te ootte ilmeisesti hiffanneet hyvän kikan tienata pelihiekkaa ottamalla selvää niistä vehkeistä, ja kaiken lisäksi löytöpalkkiokin on teille vielä järjesteillä? Fakta on kuitenkin se, että kaikki irtain on pistetty eteenpäin. Eli tässä joudutaan nyt funtsimaan, Arvo hyvä, jonkin näköistä toista ratkaisua. Mitäs ehdottaisit?

Tässä kohtaa Ripa alkaa puristamaan käsiään nyrkkiin, ja näyttää psykologisella kehonkielellään, että ehdotukseni ei miellytä heitä. Arvo pysyy kuitenkin jämäkän rauhallisena.

Arvo: Ei, ei se mene niin. Katsos, asia on hyvin yksinkertainen, ystävä hyvä. Minä sanoin sulle, että sinä hoidat meille takaisin ne työkalut, jok' ikistä perkeleen mutteria ja laakeria myöten. Minulle aivan sama mistä Lapin-läänistä niitä kukakin joutuu perimään takaisin, mutta fiksuna miehenähän sinä sen ymmärrät, eikös? Ketä muita teitä muuten oli mukana? Ettei vaan taas sinun völjyssä ollu se Haimakainen? Oliko?

Minä: Ei se liity tähän hommaan...

Arvo: Jaahas, vai niin. Sehän ei, mies hyvä, ole kaikkein parasta seuraa ympärillä olijoilleen. Mutta senhän sinä tiedätkin jo entuudestaan? Onko se tuolla ylhäällä nyt sinun luonas?

Minä: Ei ole.

Arvo: Sano nyt suoraan, jos se siellä on. Meillä on vähän kahden keskeistä sen kanssa. Ethän sinä minulle vaan valehtele?

Minä: Ei ole mun kämpillä! Ja vaikka oliskin, niin sä ja veljes ette sinne tule, saatana! Eikös me olla aikuisia ihmisiä, ja osata hoitaa nämä tässä miesten kesken?!

Arvo: No sinähän pienestä kiihdyit! No hyvä juttu, ettei se siellä ylhäällä sinun luonas ole. Joka tapauksessa, sinä hoidat tämän homman, ilman että meijän tarvihee tulla Ripan kanssa muistuttamaan korvan juureen asiasta. Olethan sitten meihin yhteydessä, kun tavarat on noudettavissa?

Veljekset alkavat tekemään lähtöä ja jättävät eteeni loittonevan selkänsä, kunnes huudan vielä perään.

Minä: Millainen kiire tällä hommalla on?

Arvo ei käännä edes päätään, vaan vastaa niska minuun päin matkaa jatkaessaan:

”Noh, kyllä sinä sitten huomaat, ystävä hyvä, kun se eräpäivä alkaa lähestymään!”